1.luku Onko lihavalla ihmisarvoa?
Tätä asiaa
olen pohtinut monesta eri kulmasta, kun olen toistuvasti törmännyt
vihapuheeseen ja läskirasismiin sosiaalisessa mediassa. Tuntuu, että someraivo
on erityisen raivokasta silloin, kun kysymys on lihavuudesta. Välillä tuntuu,
ettei lihavien ihmisten kuuluisi olla olemassa ja jos joitain kommentteja on
uskominen, olisi parempi, mikäli lihavat ”siivottaisi pois” yhteiskunnasta.
Katsoin juuri Netlixistä upean tositapahtumiin perustuvan
elokuvan, joka kertoi juutalaisnaisesta hakemassa oikeutta Itävallan valtiolta
ja vaatimassa Wienin kansallisgalleriaa palauttamaan natsien ryöstämät Gustav
Klimtin maalaukset takaisin Bloch-Bauerin
suvulle. Muun muassa teos Adele, yksi maailman kuuluisimmista
maalauksista, esittää juutalaisnaisen tätiä, joka siis oli tuon kuuluisan
maalauksen malli.
Elokuvassa
päähenkilö Maria kävi takautumien kautta läpi muistojaan ajalta, jolloin natsit
valtasivat Wienin ja nopeasti myrkyttivät kaupunkilaisten enemmistön
mielipiteet juutalaisia vastaan. Heitä häpäistiin, heidän omaisuuttaan
varastettiin ja rikottiin. Ja kuten koko maailma tietää, juutalaiset
marssitettiin keskitysleireille, jossa heidät oli tarkoitus hävittää koko
maapallolta. Melko hyvin siinä onnistuttiinkin ja kuuden miljoonan juutalaisen
lisäksi holokaustissa surmattiin miljoonittain muitakin natsien halveksumia
ihmisiä kuten romaneja, slaaveja ja kehitysvammaisia.
Näitä
saman aihepiirin elokuvia on tehty lukuisia ja hyvä niin, ettemme unohtaisi,
mitä toisen maailmansodan aikana tapahtui. Silti juuri nyt tämä katsomani
elokuva sai itselläni kyynelkanavat avautumaan. Itkin ihmiskunnan pahuutta ja
julmuutta, sitä, ettei ihminen koskaan muutu. Eikä opi mitään vanhoista
virheistään ja synneistään. Sillä suvaitsemattomuus, antisemitismi ja rasismi
ovat asioita, joissa minkäänlaista kehitystä ihmisen kasvun tiellä ei näytä
tapahtuneen.
Jännitteinen
ja kiristynyt maailmanpolitiikka pelottaa. Puhumattakaan terrorismista joka
lietsoo epävarmuutta ja sekasortoa, kylvää kuolemaa ja kauhua. Terrorismi tulee
nyt keskelle arkeamme; se iskee pehmeisiin kohteisiin, lähikortteleihin,
tuttuihin kahviloihin, kouluihin, koteihin. Joku voi ajaa lastemme tai
ystävämme päälle tutulla kadulla, jota pitkin joka päivä kuljetaan päivän
askareisiin. Elämä on arvaamatonta, ahdistavaa ja pelottavaa.
Silti
suurin uhkakuva tässä epävakaassa maailmassa on mielestäni se, mikä meitä uhkaa
sisältäpäin. Jos me emme osaa elää rauhassa, kaikenlaisia ihmisiä kunnioittaen,
meillä ei ole mitään toivoa. Jos emme suvaitse erilaisuutta vaan jatkuvasti
hyökkäämme kaikkea - omasta mielestämme normaalista poikkeavaa - kohtaan, emme
ole ihmisyyden mitan arvoisia. Sillä mikä meidät oikeuttaa loukkaamaan toisen
koskemattomuutta, vaikka se olisikin "vain" sanallista vainoa? Ei ole
pitkä matka siihen, että käymme käsiksi myös fyysisesti, jos koemme, että
meillä on siihen jollain omituisella sallimuksella vahvemman oikeus. Sen on
historia näyttänyt toteen. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja vaikka toisen
maailmansodan aikaiset kauheudet ehkä tuntuvatkin nyt täysin käsittämättömiltä,
on hyvä pitää mielessä, miten tapahtumat tuolloin kehittyivät, mikä johti
mihinkin.
Ei ihminen
opi mitään. Sen huomaa, kun lukee kirjoituksia ja kommentteja sosiaalisessa
mediassa, joiden aihepiiri käsittelee lihavia ja lihavuutta. Tai
lihavuusleikkauksia.
Koska olen itse läpikäynyt mahalaukun
ohitusleikkauksen (Gastric
bypass), tiedän miten dramaattisesti se muuttaa
sairaalloisesti lihavan elämän. Leikkausta voi pitää vedenjakajana entisen ja
uuden elämän välillä.
Haluan tässä yhteydessä oikaista lihavuusleikkauksiin
liittyviä kummallisia uskomuksia ja olettamuksia. Kyseessä ei ole
plastiikkakirurginen toimenpide, joskin toisinaan jotkut lihavuusleikkauksen
myötä laihtuneet joutuvat turvautumaan postbariatrisiin
korjausleikkauksiin, joista ehkä yleisin on abdominoplastia.
Lihavuusleikkauksessa
ei poisteta rasvaa vaan potilas itse laihduttaa kilonsa leikkauksen jälkeen. Ei
ole kauaa, kun jälleen sain selitellä, mitä leikkauksessa tapahtuu. Työtoverini
nimittäin kysyi minulta, kuinka paljon susta otettiin pois siinä leikkauksessa?
Leikkaus pidensi takuuvarmasti elinvuosiani kymmenillä
vuosilla. Se teki minusta jälleen toimintakykyisen. Eikä siitäkään haittaa ole,
että näytän normaalin ihmisen näköiseltä muun maailman silmissä. Tulokset ovat
kiistattomat, leikkaus on kaltaisilleni viimeinen - ja itse asiassa se ainoa
mahdollisuus hoitaa elämänsä kuntoon. Jokainen, joka tekee leikkauspäätöksen, on varmasti sitä ennen kokeillut kaikki muut konstit ja
keinot.
Voidaan
toki kritisoida, tuleeko lihavuutta ensinkään hoitaa julkisin varoin. Onko
lihavuus täysin itseaiheutettua ja mikäli se sellaiseksi katsotaan, pitääkö
sairaalloisesti lihavat jättää julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle? Ja jos,
niin mihin raja vedetään? Pitääkö tupakoitsijat jättää hoitamatta heidän
sairastuttuaan keuhkosyöpään? Entäpä narkomaanit, alkoholistit, tuleeko heitä
hoitaa julkisin varoin vai jättää kadulle kuolemaan? Lista on loputon, jos
sille tielle lähdetään.
Me olemme Pohjoismaiden lihavin kansa. Silti Suomessa tehdään vain vajaat tuhat
lihavuusleikkausta vuodessa. Muissa pohjoismaissa luku on kymmenkertainen,
puhumattakaan Britanniasta tai Amerikasta.
Vaikean lihavuuden hoidossa ei ole ollut mahdollista saada
ennaltaehkäisevää hoitoa julkisella puolella. Vaikka avun tarve tunnustetaan,
konservatiivista apua ei käytännössä ole pystytty järjestämään. Lihavat ovat
olleet yksin ongelmansa kanssa. Onneksi HUS ja muut eri alueiden
sairaanhoitopiirit ovat perustaneet nettiin Terveyskylä-nimisen sivuston, jossa
sijaitsee Painonhallintatalo-niminen
virtuaalisairaala, johon potilaat voivat
kirjautua saatuaan lähetteen hoitavalta lääkäriltä. Tämä on iso edistysaskel
lihavuuden hoidossa.
Bodyshamingia vastaan taistelee myös Ylen Vaakakapina ja Facebookissa toimiva Läskimyytinmurtajat-ryhmä. Siellä opetellaan
elämän- ja painonhallintaa, mutta ei henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.
Vaikka
olin sairaalloisen lihava ja oma ratkaisuni oli lihavuusleikkaus, se ei
suinkaan ole kaikille paino-ongelmaisille se ainoa oikea ratkaisu. On
äärettömän tärkeää, että jokainen lihavuudesta kärsivä tulee nähdyksi ja
kuulluksi. Ilman häpeää ja itsesyytöksiä on voitava hakea apua ja tukea sieltä,
mikä itselle sopii parhaiten.
Minua inspiroivat ne oman elämänsä sankarit, joilla on
ollut rohkeutta elää omannäköistään elämää. Kun on hiuksenvarassa koko elämä,
näkee mikä on oikeasti tärkeetä, sanoi Saimi Hoyer ollessaan aamuvieraana
Huomenta Suomi lähetyksessä 1.8.2017. Hoyerin lisäksi haluan nostaa esiin kaksi muuta suomalaista
vaikuttajaa, jotka minua inspiroivat omalla esimerkillään: Pekka Hyysalon ja Saara Aallon.
Heitä kaikkia yhdistää rohkeus tehdä asioita, joita ympäröivä maailma on
pitänyt lähes mahdottomana.
Heidän
tekemisissään kiteytyy suomalaisen sisun ydinajatus: vaikeuksien kautta
voittoon. Rohkene tavoitella unelmiasi. Älä anna muiden sanomisten määrittää
sitä, kuka sinä olet. Usko itseesi ja mahdollisuuksiisi.
Käyn
blogissani päiväkirjanomaisesti läpi tuntemuksiani ennen ja jälkeen
lihavuusleikkauksen. Väliin lisään joitakin mielenkiintoisia artikkeleita tai
tutkimuksia, jotka liittyvät aihepiiriin. Myös someraivo on vahvasti mukana,
sillä lihaviin kohdistuva syrjintä ja suoranainen viha ovat jatkuvasti
tapetilla julkisissa keskusteluissa ja eri sosiaalisen median kirjoituksissa ja
päivityksissä.
Tässä
blogissa ei tulla julkaisemaan yhtäkään epäasiallista kommenttia tai rasistista
mielipidettä. Mottoni on: live and let live ja se kulkee johtoajatuksena tämän
blogin mukana.
Opetellaan
suvaitsevaisuutta, raivotaan vähemmän
ja ollaan
ihmisiksi,
toivoo Joy
Kommentit
Lähetä kommentti
Olet tervetullut kommentoimaan postauksiani. Mutta tässä blogissa ei suvaita vihapuhetta eikä epäasiallista käyttäytymistä.
Ota yhteyttä myös tätä kautta, mikäli olet kiinnostunut yhteistyöstä.