12. luku Kompleksoitunut ruokasuhde

33 päivää leikkaukseen

Enettelyn (tai jonkun sitä muistuttavan ts. vähäenergisen kuurin) pitäisi olla hyvää vauhtia menossa, mutta jojottelu sen kun jatkuu.
Yksi vaivainen kilo on pudonnut, mutta illalla kun kävin puntarissa, niin sepä oli tullut takaisin. Tietysti voisi sanoa, että eihän kesällä nyt voi laihduttaa. On niin paljon ihania grilliruokia ja hyviä juomia nokan alla. Mutta kun ennen leikkausta pitäisi pysyä kovana ja välttää kiusauksia. (Ja mieluusti saada painoa pois. Jo viiden kilon pudotus vähentää vatsaontelon rasvan määrää ja keventää maksaa. Kirurgilla olisi enemmän tilaa tehdä työtään.)

Mutta kun tuo omapäinen korvassa kuiskuttelija hokee että ”herää pahvi, viimeistä viedään”, fiktiivisen tietokonepelihahmo Huugon sanoin. Tietoisuus lisää tuskaa, eli että kaikkien ihanien aterioiden popsimiset ovat tulleet loppusuoralle.
Olen joskus miettinyt sitä, että jos uskoisin reinkarnaatioon, sielunvaellukseen, olisin varmaankin ollut toisen maailmansodan aikana juutalaisena keskitysleirillä. Ja siellä joutunut taistelemaan jokaisesta suupalasta verissä päin. Vai mistä muualta aivoni ovat saaneet sen vinoutuneen käsityksen, että jokainen ateria voi olla se viimeinen? Aivan kuin ruoka olisi maailmasta loppumassa, tai vähintäänkin omalta lautaseltani. Ehkä se jossain päin maapalloa onkin, pakolaisleireillä, missä kaikesta on pulaa. Siellä ei ravintoa riitä tarpeeksi kaikille. Mutta länsimaisessa hyvinvointivaltiossa ruokaa on tarjolla yllin kyllin. Ainakin periaatteessa, jos ei mukaan lasketa hyvinvointiyhteiskuntamme häpeäpilkkuja, korttelien pituisina kiemurtelevia leipäjonoja. 
Muistan, että äitini teki aikoinaan ruokaa aina sellaisia määriä, kuin hän olisi vähintäänkin ollut muonittamassa kokonaista sotilaskomppaniaa. Meillä olikin usein äidin siskoja perheineen kylässä, saihan meillä aina mahansa täyteen.
Tästä tuli mieleen kirurgini Timo Heikkisen Lihavuusleikkausinfossa pitämä esitelmä lihavuuteen johtavista syistä. Vanhempani ovat olleet ylipainoisia, samoin jo edesmennyt veljeni. Eli kyllä minulta löytyy taustalta niin kutsutut lihavuusgeenit. Lisäksi jättiaterioihin tottuminen jo lapsuudesta on häirinnyt fysiologista säätelyjärjestelmääni. Toisin sanoen sisäisen energiankulutuksen ”termostaatin” toiminnan ”vikatila” vaikuttaa siten, että se pyrkii palauttamaan painon takaisin lähtötilanteeseen. Se on juuri pohjana tuolle jojottelulle. Kun laihdut kymmenen kiloa, säätelyjärjestelmä pyrkii nostamaan painon takaisin alkutilaan, joskus sen ylikin. Tämä on turhankin tuttua itselleni ja uskon, että moni lihava tunnistaa myös tämän asian omassa laihdutushistoriikissaan.
Minulla on ollut uussuurperheen äitinä paikka loistaa suurkeittiömuonittajana, olenhan saanut toteuttaa äitini perintöä loihtimalla reilunkokoisia sammioita monenmoisia pöperöitä. Joskus ne onnistuivat paremmin, joskus huonommin. Mutta ainakaan ruoka ei ole loppunut koskaan kesken. 
Ja kyllähän ne yhteiset ruokailuhetket kruunaavat tapaamiset lasten kanssa. Joku on jo kysellytkin, miten mahdan klaarata perhepäivälliset leikkauksen jälkeen. Ehkä sippailen viiniä, kun muut syövät. Tai sitten herrasväen on vaan opeteltava syömään hitaammin, jotta mammakin ehtii mukaan…
Hyvä ruoka ja viini ovat aina olleet tärkeitä minulle ja puolisolleni ja osa arjen juhlaa. On mukava tehdä yhdessä ruokaa ja kokeilla uusia reseptejä. Ja tietysti kruunata päivällinen hyvällä, ateriaan sopivalla viinillä. Sikäli tunnistan myös Heikkisen väitteen mielihyvähakuisesta elämäntavasta, kun hän puhui lihavuuteen johtavista syistä.
Niin se on aina ollut, ainakin itselläni, että syön siksi, kun ruoka on vaan niin hyvää. En ole koskaan ymmärtänyt näitä naistenlehtien lohtusyömisjuttuja, minulle maistuu: satoi tai paistoi. En ole myöskään ollut koskaan napostelija, en hirveästi välitä karkeista, en liioin makeista limonadeista. Olen aina tykännyt hyvästä konstailemattomasta kotiruuasta, en ole mikään pikkusormi pystyssä hifistelevä gourmettyyppi.

Sanotaan, että ikäviä tunteita ja ahdistusta voi loiventaa mättämällä vatsalaukku ruokaa täyteen. Niinhän ne ennen muinoin hullujen huoneellakin hoitivat aggressiivisia potilaita. Kun ahdat itsesi ähkyyn, et jaksa evääsi liikauttaa. Ruokakoomassa ei liene hirveästi edes aivotoimintaa. Sen näkökulman toki tunnistan ja väitteen allekirjoitan: mielialasyömistä harrastetaan. Jos ei muusta syystä, niin huvin vuoksi tai kun on tylsää. Kaipa on niitäkin, jotka syövät ikävään. On helppo turruttaa yksinäisyys ruoalla ja huuhdella ahdistus alas viinalla. Itse en ole koskaan ollut kaappisyöppö enkä varsinkaan kaappijuoppo. Päivänvalossa minä syntini toimitan, julkeasti muiden katseiden alla. Tosin sekään ei ole aina ollut mitenkään yksinkertaista. Kun olen ollut päälle sadan, olen aina potenut huonoa omaatuntoa syödessäni, riippumatta siitä, keitä on ollut paikalla ja missä tilanteessa ateriaa on nautittu.

Nyttemmin olen yhä useammin saanut todeta, että suhtautumiseni syömiseen on niin kompleksoitunut, etten oikeastaan kovin usein osaa nauttia juhla-aterioista, varsinkaan tilanteissa, joita olen jo etukäteen odottanut. Jos vaikka on varattuna risteily, jonka seisovaa pöytää odotan vesi kielellä, en yhtäkkiä osaakaan nauttia sen antimista sitten, kun vihdoin pääsen noiden notkuvien herkkujen äärelle. Olen tullut siihen lopputulokseen, että jostain syystä alitajuisesti rankaisen itseäni ja sen johdosta kadotan ruokahaluni, en osaa nauttia herkuista ja hetkistä. Onpa omituista.