38. luku Vastuut ja velvollisuudet

Julkinen vai yksityinen, vastuut ja velvollisuudet 20.2.2017




Välillä tuntuu, että lihavat ovat yhteiskuntamme pohjasakkaa, paaria-asemassa oleva kansanluokka, joiden päälle voi vaikka sylkeä. Aivan kuten spitaalisia kohdeltiin Jeesuksen aikana. Lepratartunnan saaneet joutuivat elämään eristettyinä muusta yhteiskunnasta, hyljeksittyinä ja ihmisten torjumina.  
Oli hätkähdyttävää nähdä 18.12.2016 nauhoitetun Aamusydämellä ohjelman uusintaesitys, joka käsitteli lihavuusleikkauksia. Toimittaja Hilla Blomberg avasi keskustelun: kuinkas paljon muuten vaatii pokkaa tulla kertomaan siitä, ettei ole pystynyt laihduttamaan muuten kuin leikkauksen avulla. Tämä oli sanasta sanaan hänen alustuksensa ohjelman vieraille. Kuuntelin ohjelman myöhemmin uudestaan Yle Areenasta, jotta en varmasti vääristäisi Blombergin sanoja.
En tiedä, miten olisin reagoinut, jos itse olisin ollut tuossa ohjelmassa kutsuttuna vieraana. Olisin ollut niin pöyristynyt, etten ehkä olisi osannut lohkaista mitään napakkaa takaisin. Kuten eivät ohjelman vieraatkaan. Ehkäpä he ovat tottuneet – ja alistuneet siihen, että lihavaa, entistäkin sellaista, on lupa kohdella miten tahansa.
Pahinta on kuitenkin, kun jopa yhdessäkin ”läskien” facebook-ryhmässä on avointa syrjintää. On myös niitä, jotka provosoituvat someraivon äärirajoille asti varsinkin, jos puheenaiheeksi tulee lihavuusleikkaus julkisin varoin versus leikkaus yksityisesti omalla rahalla. Tästä esimerkkinä mainittakoon eräs keskustelunavaus, jossa ryhmäläinen (entinen jäsen, hänet erotettiin kyseisen - ja siihen liittyvän kirjoittelun jälkeen) kysyi velvollisuudesta syödä oikein leikkauksen jälkeen ja nimenomaan julkisen puolen potilaiden kohdalla. Myöhemmin tosin kävi ilmi, että tämän keskustelun alulle saattaja oli katkera siitä, ettei hänen BMI:nsä ollut riittänyt julkiselle puolelle vaan hänen oli siitä syystä ollut pakko leikkauttaa itsensä yksityispotilaana. Tai sillä tavalla ryhmän ylläpito erottamisen perusteli, kun halusi ryhmässä julkisesti tuoda esiin, miksi kyseinen henkilö oli saanut lähtöpassit ryhmästä. En tuota selitystä kuitenkaan aivan purematta niele, sillä myös yksityispuolella pidetään Käypähoitokriteereistä tarkasti kiinni. Ketään ei leikata ulkonäöllisten syiden takia tai siksi, että lompakossa on sopiva tukku seteleitä. Kuten jäljempänä käy ilmi, erottamiseen liittynee ylläpidon kauna ja kateus heitä kohtaan, jotka ovat heidän mielestään päässeet vähemmällä, esimerkiksi laihduttamisen suhteen ennen leikkausta, kuin julkisen puolen potilaat.
Velvollisuus syödä oikein- aihe on tulen arka, sillä se poiki valtavan määrän vastauksia tuohon edellä mainittuun keskustelun avaukseen, joista osa oli asiallisia, osa taas ei. Jotkut kommentaattorit, ja yllättäen myös ylläpidon moderaattorit - eksyivät raivopäissään pahasti sivuraiteille alkuperäisestä aiheesta. Välillä tuntuu, että kirjoittajien arvostelu- ja itsesäätelykyky ovat täysin hukassa ja sosiaalinen media on kollektiivinen mestauslava, jossa on lupa laukoa pidäkkeettömästi mitä tahansa, ilman minkäänlaista (itse)sensuuria. Joskus jopa vaikuttaa siltä, että yleisestä lynkkausmielialasta on tullut jonkin sortin hyväksytty ilmiö, ja tarkoituksenhakuinen ilkeily ja loukkaaminen katsotaan osaksi aivan normaalia nettietikettiä. Siis niin kauan kun se ei kohdistu itseen tai omiin mielipiteisiin.
Keskustelusta seurasi kuitenkin paljon hyvääkin. Ilahduttavan moni tarttui aiheeseen varsin syvällisen ja rehellisen pohdinnan kautta analysoiden sitä suuttumusta, jota varsin provosoivasti kirjoitettu keskustelunavaus ryhmäläisissä herätti. Onko julkisilla verovaroilla leikattu velvollinen noudattamaan terveellistä ja kurinalaista ruokavaliota leikkauksen jälkeen? On ja ei.
Peilataanpa asiaa toista kautta. Oma äitini sai keuhkoahtaumadiagnoosin aikoinaan ja hänen tautinsa oli edennyt siihen pisteeseen, että hän joutui turvautumaan lisähappeen tavallisessa arjessa. Ulkoilu ”happipullon” kanssa oli sen verran haasteellista, että hän mieluummin jäi kotiin neljän seinän sisälle kuin olisi lähtenyt ulos kauppaan tai kävelylenkille. Hän lopetti tupakanpolton heti ahtaumataudin diagnosoinnin jälkeen ja muutaman vuoden kuluttua tauti oli niin hyvässä vaiheessa, että hän saattoi jättää happiviikset pois.
Lähipiirissäni on myös vanhempi mieshenkilö, joka niin ikään sai keuhkoahtaumadiagnoosin. Hän ei ole lopettanut polttamista, tuskin edes vähentänyt savukkeiden määrää, näin olen ymmärtänyt. Hän kuitenkin pärjää ilman lisähappea, sillä lääketiede on onnistunut tuomaan markkinoille niin tehokkaita ahtaumanhoitoon kehitettyjä lääkkeitä, ettei potilaan tarvitse välttämättä luopua rakkaasta myrkystään. En toki voi sanoa varmasti, kustantaako terveydenhuoltomme hänelle nämä kyseiset lääkkeet, mutta ainakin osittain hänen tautiaan hoidettaneen yhteisin verovaroin. Tulisiko hänet siis jättää hoidotta, kun hän ei ole lopettanut tupakointia vaikka sairastaa vakavaa, tupakoinnista aiheutunutta tautia?  
Entä minkälainen kanta olisi otettava siihen, jos potilas on koko elämänsä lyönyt laimin hampaidenpesun ja sen johdosta hänen hammaskalustonsa vaatii kalliin ja pitkän hammashoidon julkisen terveydenhuollon piirissä. Hoitamattomat hammastulehdukset saattavat aiheuttaa luumätää leukaluissa, sydänsairauksia ja pahimmillaan jopa johtaa yleisinfektioon. Täyttyisivätkö tässä kriteerit julkisen hoidon eväämiselle? Esimerkkejä olisi lukuisia, jolloin tulisi miettiä, mitkä sairaudet ja vaivat kuuluvat julkisen terveydenhoidon piiriin, mitkä eivät. Jos siis lähdetään sille tielle, että mietitään rajanvetoja sille, mitä hoitoa kustannetaan julkisin varoin ja mitä ei. Jos lihavien tulisi sitoutua terveelliseen ruokavalioon (miten se määriteltäisi) leikkauksen saadakseen, niin samalla tavalla tulisi asettaa ehtoja keuhkosyöpä- ja ahtaumapotilaiden hoidolle. Ja entäpä hammashoidon puolella sitten? Olisiko potilaan sitouduttava päivittäiseen hammashoitoon (pesut, langoitukset jne), jotta hänen hampaansa hoidettaisi kunnallisella puolella? Miten potilaiden tekemät hoitositoumukset voitaisi kontrolloida terveydenhuollon taholta? Ja entäpä jos potilas ei esimerkiksi suostu lopettamaan tupakointia? Jätettäisiinkö hänen sairautensa hoitamatta? Mahdottomia yhtälöitä ja täysin epärealistisia toteutettavaksi. Tuntuu, että jo Soten maaliin saattaminen on hallitukselle ylivoimainen tehtävä. Saati sitten, että tällaista vääntöä alettaisi käymään julkisen hoidon oikeutuksesta ja/tai hoidon eväämisestä. 



Referoin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Raporttia (16/2009), jossa pohditaan lihavuushoidon oikeutuksen dilemmaa monelta eri kantilta (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 16/2009. Sairaalloisen lihavuuden leikkaushoito. Yliopistopaino. Helsinki 2009.):

Terveydenhuollon etiikan tärkeänä periaatteena on ihmisen hoitaminen terveysongelman
syistä riippumatta. Lihavuudesta kärsiviä tulisi siten kohdella samalla tavalla kuin muita
hoidon tarvitsijoita. Lihaviin kohdistuvista ennakkoluuloista ja syrjinnästä on olemassa
tutkimusnäyttöä. Potilaan itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen kuuluu asianmukaisen
tiedon antaminen hoitovaihtoehdoista, leikkaushoidon hyödyistä ja haitoista
sekä lihavuusleikkauksen onnistumisen edellyttämistä elinikäisistä elämäntapamuutoksista.

lihavuuskirurgiaan ja lihavuuteen liittyviä keskeisiä arvokysymyksiä ja lihavuusleikkausten käytön eettisesti merkittäviä seurauksia.

Sairaalloisen lihavuuden leikkaushoito
Raportti 16/2009
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Toisaalta lihavuutta pidetään yksilön valinnoista seuraavana ominaisuutena, johon liittyy oma vastuu tilanteesta, mutta myös syrjintää ja ennakkoluuloisia käsityksiä lihavan ihmisen luonteenlaadusta.
Toisaalta vaikeaa tai sairaalloista lihavuutta pidetään vakavana sairautena (tai vakaville sairauksille altistavana riskitekijänä), joka tulisi hoitaa kuten muutkin sairaudet, mutta jonka lääketieteellinen hoito toteutuu nykyään huonosti.
Viime aikoina lihavuutta on enenevästi alettu pitää yhteiskunnallisista muutoksista johtuvana ongelmana. Suhtautuminen lihavuuteen ohjaa suhtautumista lihavuuden leikkaushoitoon. Terveydenhuollon menetelmäarvioinnin (HTA:n) tekeminen lihavuusleikkauksista on jo itsessään osoitus siitä, että lihavuuden hoito on ainakin osin medikalisoitunut – eli lihavuutta pidetään sairautena tai tilana, jota voidaan hoitaa lääketieteellisin keinoin. Lihavuuskirurgian etiikkaa ei kuitenkaan voi arvioida pohtimatta medikalisaation merkitystä ja lihavuuden hoitoja terveydenhuoltoa laajemmasta, yhteiskunnallisesta perspektiivistä.
Lihavuuskirurgia ja priorisointi
Lihavuusleikkausten määrä on kasvanut nopeasti ja niiden teoreettinen maksimitarve on suuri. Käytännössä leikkausten lisääminen edellyttäisi lisäresursseja tai resurssien siirtämistä muiden sairauksien hoidosta. Laihtuminen voi toisaalta vähentää kustannuksia muualla. Terveydenhuollon priorisoinnin ja säännöstelyn näkökulmista olisi tärkeää päättää avoimesti, kuinka tärkeänä asiana lihavuuden hoitoa pidetään ja paljonko siihen halutaan panostaa.

Lihavuusleikkausten käytön eettisesti merkittäviä seurauksia
Lihavuuden leikkaushoito on nykytiedon perusteella kiistämättä vaikuttavaa. Näin
ollen tämän eettisenkin arvion keskeinen kysymys ei ole, pitäisikö lihavuusleikkauksia tehdä lainkaan, vaan minkälaisia asioita on huomioitava kun lihavuutta hoidetaan kirurgisesti ja lihavuuskirurgiaa organisoidaan.

Lihavuuden syyt, seuraukset ja hoidot
Yksinkertaistaen kysymykset ovat:
Onko lihavuus sellainen yksilön valinnoista seuraava ominaisuus, josta yksilö on vastuussa?
Jos on, niin pitäisikö tämän vaikuttaa lihavuuden hoitojen tarjontaan ja rahoitukseen?
Kysymysten taustalla on sellainen (varsin yleinen) oikeudenmukaisuusajattelu, jonka mukaan ihmisen omista valinnoista (elintavoista) seuraavaa (terveyden) eriarvoisuutta pidetään vähemmän ongelmallisena (yhteiskunnan ei tarvitse puuttua siihen) kuin sattumasta tai yhteiskunnallisista epäkohdista johtuvaa (jota yhteiskunnan tulisi pyrkiä korjaamaan). Siis kärjistettynä: pitäisikö kirurgisesti ja julkisin varoin hoitaa ongelmaa, joka periaatteessa ratkeaisi, jos yksilö söisi vähemmän ja liikkuisi enemmän? Samantyyppistä pohdintaa voidaan käydä mm. alkoholin ja tupakan aiheuttamien sairauksien osalta.

Onko lihavuus sairaus vai yksilön vastuulla?
Kysymystä lihavuuden medikalisaatiosta – sairausluonteesta – voidaan lähestyä monella tavalla. ”Sairauden” määrittäminen on vaikeaa, ja ”medikalisaatio” on usein varsin negatiivisesti arvolatautunut termi. Tässä raportissa otetaan pääosin lähtökohta, jossa arvioidaan lihavuuden medikalisaation merkitystä ja arvoa sen seurauksien kautta. Jonkin ilmiön määrittäminen sairaudeksi ei siis ole automaattisesti hyvä tai huono asia, vaan tilanne on arvioitava yksittäistä tapaus kerrallaan.
Ylipainon ennaltaehkäisy on eri asia kuin laihduttaminen. Koska laihduttaminen ei käytännössä useimmiten enää onnistu erittäin lihavilta, ei ole perusteltua ajatella laihduttamisen olevan puhtaasti yksilön vastuulla.
Itsemääräämiskyky voidaankin lihavuuden osalta nähdä myös itse tautiin liittyvänä asiana, eli ongelmana juuri kyvyssä ja mahdollisuuksissa kontrolloida omaa syömistä ja painoa. Lihavuusleikkaus vähentää ihmisen valinnanmahdollisuuksia syömisensä ja elämäntapojensa suhteen, mutta voi juuri tästä syystä lisätä ihmisen elämänhallintaa ja integriteettiä (loukkaamattomuutta) kokonaisuutena. Vastuusta syömisen suhteen leikkaus ei kuitenkaan vapauta, vaan se edellyttää elinikäistä sitoutumista ja motivaatiota uudenlaisiin ruokailutottumuksiin.
Johtopäätöksenä on, että elintavat ovat monimutkaisesti yksilön perimän, sosioekonomisen tilanteen ja valintojen seurauksia. Puhtaasti yksilön vastuulle kuuluvia elintapoja tai niistä seuraavia sairauksia ei voi selkeästi erottaa muista terveysongelmista.

Lihavien kohtelu yhteiskunnassa
Lihavuus ei ole pelkkä fyysisen terveyden ongelma, vaan voi olla ongelma myös elämänlaadun ja ihmisarvoisen elämän kannalta lihavuuteen liittyvien psykologisten ja sosiaalisten haittojen vuoksi (ks. luku 7, Lihavuuden ja lihavuusleikkausten merkitys ja vaikutukset potilaiden kuvaamina). Ihmisarvon ja -oikeuksien kannalta keskeisiä ovat lihavien ihmisten leimaaminen (stigmatisaatio), negatiiviset ennakkoluulot ja syrjintä. Lihavien ihmisten leimaaminen tapahtuu mm. niin, että pelkän lihavuuden perusteella oletetaan virheellisesti ihmisellä olevan monia muitakin negatiivisia ominaisuuksia kuten laiskuus, saamattomuus, huono hoitomyöntyvyys ja heikko luonne. Tämä on selitettävissä sillä, että oletetaan painonhallinnan olevan ihmisen omassa kontrollissa, ja lihavuuden näin ollen osoittavan perustavaa laatua olevaa ongelmaa ihmisen itsekontrollissa ja luonteessa.

Pitäisikö yksilön vastuulla olevia tiloja kohdella terveydenhuollossa eri tavoin kuin muita?
Terveydenhuollon etiikassa on tärkeänä periaatteena se, ettei ihmisiä hoideta eri tavoin terveysongelman syistä riippuen, vaan tarjotaan apua sitä tarvitseville syystä riippumatta. Näin ollen kysymys lihavuuden itse aiheutetusta luonteesta ei ole terveydenhuollon etiikan kannalta kovin tärkeä. Vaikka lihavuutta ei pidettäisi sairautena, se on joka tapauksessa monien sairauksien riskitekijä. Uusien hoitokeinojen kehitys voi oikeuttaa medikalisaation: kun terveydenhuolto kehittää uuden ja vaikuttavan hoidon johonkin ongelmaan, voi tämän medikalisointi yht’äkkiä tulla oikeutetuksi.
Toisaalta itse aiheutettujen sairauksien erottelu muista sairauksista on käytännössä
mahdotonta ja johtaisi kestämättömiin tilanteisiin; elintavat ovat mukana
useimmissa kansantaudeissa, ja liikenneonnettomuuksien uhrit hoidetaan julkisin
varoin onnettomuuden syystä riippumatta.

Luku 12. Pohdinta ja johtopäätökset
Yhteenveto
Lihavuuden epidemianomainen kasvu länsimaissa ja lihavuuteen kiistattomasti liittyvät terveyshaitat ovat lisänneet lihavuusleikkausten määriä monissa maissa. Tutkimusnäyttö lihavuuskirurgian vaikuttavuudesta elinikään, elämänlaatuun ja lihavuuden liitännäissairauksiin osoittaa sairaalloisen lihavuuden leikkaushoidon käyväksi vaihtoehdoksi silloin, kun muut lihavuuden hallintakeinot ovat jääneet tehottomiksi. Leikkauspäätös tulisi tehdä ja leikkausmenetelmä valita vasta perusteellisen harkinnan jälkeen hyödyt ja haitat punniten.
Suomessa lihavuuden leikkaushoidon tarjoamiseen liittyy alueellista epätasa-arvoa
ja merkittäviä eroja toiminnan järjestämisessä. Hoitoketjun toimivuus ja
useiden erikoisalojen yhteistyö takaisivat leikkausten tarjoamisen siitä eniten hyötyville.
Kansallinen lihavuuden hoidon strategia voisi vastata kysymyksiin kiireettömän hoidon

kriteereistä, leikkaushoidon keskittämisestä, lihavuuden hoitoketjuista ja hoidon tulosten seurannasta.

Kommentit

  1. Mua joskus harmittaa se, ettei tk:ssa käydessä kukaan painoon puuttuva henkilökunnan jäsen koskaan kysy multa, että miksi mää oon lihava. Mulla lihavuus on pelkkä oire. Syy ei ole edes se, että syön liikaa. Syy on se, että mikä mut on ajanut syömään liikaa. Miksi koskaan ei hoideta syytä? Se auttais varmaan kaikkia lihavia?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Olet tervetullut kommentoimaan postauksiani. Mutta tässä blogissa ei suvaita vihapuhetta eikä epäasiallista käyttäytymistä.
Ota yhteyttä myös tätä kautta, mikäli olet kiinnostunut yhteistyöstä.